Kilttien ihmisten siirtokunta?

Aurinkorannikkoa, erityisesti sen suomalaiskeskittymää, Fuengirolaa, on usein sanottu Suomen siirtokunnaksi, jolla ei ole espanjalaisen kulttuurin kanssa juurikaan tekemistä. Mutta voisiko siirtokuntaan päästää asumaan (utopistista tietenkin…) VAIN kilttejä ihmisiä? Aivan kuten Australiaankin laivattiin aikoinaan VAIN rikollisia häpeämään, tänne Rannikolle olisikin lentänyt VAIN Aurinkorannikkoseulan läpäisseitä ihmisiä? Mitä, jos?

Tokihan edelliset ovat hyviä kasvatuksen kulmakiviä. Ne eivät silti minusta kelpaa tieteen tai uskonnon haastajiksi, kun kaivataan totuudennäyttäjää. “The truth is out there”. Aina vaan! Totuus odottaa jokaista löytäjäänsä edelleen.

Minusta täällä Rannikolla tunnustetaan se, että jokainen muokkaa oman totuutensa omien mieltymystensä ja edellytystensä mukaan. Suomeksi: kaikki tekevät kuten haluavat, ja muut eivät hirveästi puutu siihen.

Kuitenkin juuri puuttuminen on selkeimpiä eroja täkäläisen ja suomalaisen kulttuurin välillä. Täällä puututaan, nopeastikin, Suomessa taas ei. Puuttuminen on välittämistä. Puuttumisesta ei täällä kuitenkaan syyllistetä.

Ihmiset muodostavat täällä itse omat käsityksensä siitä, millainen tapahtuma vaatii puuttumista. Suomessa ajatellaan mielestäni helposti, että “enmä nyt, ettei se vaan häiritse.” Niinpä niin. Ihmiset täällä muodostavat onneksi itse oman totuutensa.

Olin aiemmin ajatellut (kasvatuksestani tai tiukasta kulttuuritaustasta johtuen), että Rannikolla  on juuri oppimieni hyveiden (avuliaisuus, rehellisyys, pyyteettömyys…) vastaisia ihmisiä. Mutta eipäs ole! Olen tavannut täällä on nimenomaan avuliaita ja ei-omiin-asioihinsa-puuttuvia ihmisiä.

Olen kokenut avuliaisuuden merkityksen, kun minun piti koirani rokotusten takia yhtäkkiä jäädä tänne vielä ylimääräiseksi kuukaudeksi, eikä minulla ollut asuntoa. Kun en osaa tilata kahvilassa sujuvalla espanjalla, tarjoilija tulee vastaan auttavalla englannillaan, ja janoiselle turistille saadaan kahvia ja vettä. Kun kompastuin laukunnaruuni lounaspöydästä noustessani keskellä kirkasta päivää, minua oli heti auttamassa kolme vierasta ihmistä. Kolme! Vierasta! Tapahtuuko kotona? Ei.

Sanokaa vain, että “kyllä mieli muuttuu ensimmäisen muuttolintutalven jälkeen!” Korvantaustani ovat hyvinkin märät tässä asiassa. Ihmisten kanssa toimiessa tulee tietenkin muistaa, että kohtaamisessa on aina mukana vähintään kaksi osapuolta.

Kuitenkin kehtaan olla sitä mieltä, että Rannikon päähoukutin eivät suinkaan ole rannat eikä aurinkokaan. Päähoukutin on Rannikon ihmiset.

17/3/2017 Mari (Kirjoittaja on turkulaisuudestaan hyvin ylpeä ex-opettaja)